Hän olin luvannut minulle ikimuistoisen perjantain. Hän pääsi lomille 17.00 ja kertoi tulevansa kotiin heti kun pääsee. Hän käski minun olla aivan valmiina, sillä olimme menossa johonkin. Pienten arvausten vuoksi tiesin, että saatoimme mennä ainakin johonkin syömään. Hän tosin sanoi, että illaksi on ohjelmaa myöhään saakka, joten muusta minulla ei ollutkaan tietoa...

Hän saapui kotiin n.17.30. Yleensä hän tulee avaimella sisään, mutta tällä kertaa vain pimputti ovikelloa... avasin oven ja hänellä oli minulle aina haluamani ihana liila orkidea sylissään, sekä kuohuviinipullo ja pieni kirje. Kirjettä en lukenut heti, päätin lukea sen yksin vähän myöhemmin.

Hän kertoi meillä olevan kiire, ja ilmoittaneensa jo ravintolaan, ettemme ehdi sinne tasan 18.00. Hän oli siis varannut meille pöydän! Emme tosin ihan ehtineetkään kuudeksi, mutta olihan meillä koko ilta aikaa.

"Tuun sun etees... annan sulle kimpun tulipunaisia ruusuja.

Muistan kun joskus sanoit mulle et mentäs treffeille sillei ettei tavallaan tunnettas toisiamme. Et ne ois tavallaan mein ensitreffit, koska suhteen alkuaikoina ei tavallaan oltu yksilläkään "kunnon" treffeillä. Nä on nyt ne treffit. Tä on uus alku meille kahdelle.

Alotetaan puhtaalta pöydältä yhdessä. Jatketaan kohti yhteistä tulevaa.

T.Poikaystäväsi Nippe"

Kirjeen kanteen hän oli piirtänyt nuolella lävistetyn sydämen, jonka sisällä meidän nimikirjaimemme. Ihanan teiniä! Mutta emmehän me kumpikaan nyt kovin vanhoja vielä olekaan... Muistan tuon kun sanoin hänelle, että mennään joskus "treffeille" tuntemattomina. Olin tarkoittanut lähinnä roolileikkinä, enkä tiennyt kuinka se onnistuisi oikeasti.

Alkuilta oli mielestäni hiukan vaivaantunut. Onnistuimme ravintolassa pitämään tietynlaisen roolin päällä, vaikka saimmekin tehdä korjauksia koko ajan. Hän liioitteli minullekin kun kysyin jotain! Mietinkin, että mitä jos hän veisi treffeille oikeasti tuntemattoman tytön, hän antaisi itsestään varmaan unelmien poikaystävän kuvan.

Hän oli ajatellut hienosti, että söisimme alkupalat, pääruoan ja jälkiruoan. Tiesin hänen rahatilanteensa ja itselläni taitaa olla tilillä euro, niin suostuin alkupaloihin, mutten enää halunnut jälkiruokaa. En olisi tainnut edes jaksaa syödä sellaista. Hän kertoi seuraavan ohjelman alkavan 21.00. Kyselin häneltä, että ellemme ole menossa leffaan, niin mihin ihmeeseen sitten? Hän kertoi miettineensä leffaa, mutta käymme niin usein elokuvissa muutenkin, että se olisi ollut tylsää. En saanut millään päähäni, mikä voisi olla perjantai-illalla auki vielä klo 21.00 jälkeen..?

Söimme ja juttelimme, tavallaan yritimme tutusta toisiimme uudestaan. Tiesin, että ujous saattaa ottaa vallan, enkä kehdannutkaan pysyä roolissani koko aikaa. Kun hän kysyi jotain niin itsestäänselvää, käänsin keskustelun muuhun aiheeseen ja minua selvästi nolotti. Kovin montaa kertaa en edes katsonut häntä päin, tai ainakaan sellaisella tavalla kuin yleensä. Puheensävyssäni korostui tietynlainen iva, jolle en voinut mitään. Saatoimme puhua mistä vaan, kun aloitin vihjailun saaden vain molemmat hiljaisiksi.

Hän näyttää niin hyvältä valkoisessa kauluspaidassaan ja tukka laitettuna, uudet vaaleat farkut jalassa. Hän on niin ihanan pitkä, juuri sopiva minulle (itse 175, hän 195). Saatan laittaa korkokengät jalkaan ja silti en tunne itseäni hänen seurassaan isoksi, saati liian pitkäksi. On mukavaa olla hiukan muiden yläpuolella. Katsellessani häntä pöydän toiselta puolelta tunsin niin paljon, välillä taas niin kuin en yhtään mitään. Katselin häntä aivan uudessa valossa. Kuvittelin, jos nämä tosiaan olisivat ensi treffimme, lähtisinkö hänen mukaansa, sopisinko uudet treffit, haluaisinko tutustua? En tiedä vastausta. Eikä minun ehkä tarvitsekaan.

Yhtäkkiä sain päähäni sen mihin olimme menossa. Keilaamaan! Mikään muu paikka ei olisi auki, tai ehkä biljardisali, mutta sekös olisi tylsää... hänen ilmeestään näki heti, että arvaukseni osui oikeaan! Hän tarkensi vielä, että siis hohtokeilaamaan. En ollut koskaan ollut hohtokeilaamassa! Minua jännitti, ja onneksi meille jäi aikaa käydä kotona ennen lähtöä. Olimme ravintolasta valmiit jo noin kahdeksan maissa. Kotona heitin naamaani pari siideriä ja tein itselleni pari Marianne-drinkkiä. Ajattelin vain saavani niillä rennon olon, jotta en hermoili keilaamista turhaan.

Olimme paikassa aavistuksen myöhässä, ja vaihdettuamme kengät ja löydettyämme oman ratamme, oli minun vuoroni aloittaa. Olin keilannut elämässäni tasan kerran aiemmin, muutama vuosi takaperin ammattikoulun valinnaisella liikuntatunnilla. Muistelin sen menneen aika hyvin... saatuani muutaman ensimmäisen keilan kumoon ja meidän jatkaessamme peliä rata alkoi temppuilemaan... vuoromme vaihtuivat liian tiuhaan emmekä ehtineet edes heittää, kun puomi tuli keilojen eteen tukkien tien... hän kävi valittamassa ja saimme uuden radan käyttöömme.

Peli sujui melko hyvin ja meillä oli hauskaa. Ensimmäisen kaatoni jälkeen hyppäsin hänen kaulaansa innosta! Kaatoja tuli molemminpuolin ja peli jatkui melko tasaisesti. Loppujen lopuksi pistetaulukon mukaan sain muutaman pisteen häntä enemmän, joten selviydyin voittajana! Tosin ensimmäinen peli oli mennyt mönkään ratavian vuoksi... miksi senkin piti mennä pieleen?

Olimme raahanneet mukanamme kuohuviinipulloa, jonka hän oli ajatellut, että joisimme Aurajoen rannalla. (Tai en muista mihin hän oli sen suunnitellut). Lähdimme kävelemään kohti rantaa, kävelimme hetken ja istahdimme alas. Jutustelimme kaikenlaista ja joimme kuohuviiniä Viking Linelta pöllimistäni muovimukeista. Keskustelu sisälsi lähinnä menneisyyden tapahtumia, ei mitään kovin erikoista. Ilma alkoi kylmetä, oli aika lähteä kotiin.

Mietimme aluksi kävelevämme kotiin, sillä olisi mennyt vain reilu puoli tuntia kävellen, ja se menisi nopeasti jutustellessa. Kuitenkin automme oli melko lähellä, ja päädyimme ajamaan kotiin. Kotona en muista mitä teimmekään enää... menimme aika pian nukkumaan, sillä kello alkoi olla jo paljon.

Päivä oli kuitenkin mielestäni ollut todella hieno ja erilainen. Pöytävaraus ravintolasta tuntui hienolta, ja hohtokeilaus oli jotain erilaista. Olin kovin kiitollinen koko päivästä ja se oli mielestäni onnistunut. En kuitenkaan pystynyt näyttämään kiitollisuuttani tai osoittamaan sitä hänelle, sillä olin edelleen vihainen ja välillä omissa ajatuksissani. En muistaakseni kuitenkaan kertaakaan puhjennut kyyneliin, sain pidettyä ajatukseni sen verran aisoissa... ja en nyt ollut sentään ihan kylmäkään häntä kohtaan, sanoin kyllä kiitos kaikesta ja hän kysyikin, että millainen päivä oli ollut. Kerroin, että erilainen ja kaikinpuolin ihana. Mutten voinut olla ajattelematta, kuinka ihana se olisikaan ollut, jos olisin saanut viettää sen sen ihmisen kanssa, johon silloin ihastuin... en tiedä palaako se ihminen enää elämääni... Toivon niin paljon, että tämä paha olo ja tuska väistyy tieltäni jonain päivänä. En jaksaisi kärsiä.

"Tiedän että virheen tein,
kun liian lähelle päästin.
Sydämeeni sinut vein
ja pelkät kuoret vain säästin.
Vaikka tämä ei kestäkään,
silti syliisi vielä jään,
olen siinä varastetun hetken...
[ Lyrics from: http://www.lyricsty.com/suvi-tersniska-jos-mikn-ei-riit-lyrics.html ]
Jos mikään ei riitä,
millä saamme tämän jatkumaan?
Jos mikään ei riitä,
sanat tyhjää jäävät kaikumaan...
Tiedämme mikä merkitsee,
kokonaiseksi minut tee.
Helposti kaikki häviää,
jos mikään ei riitä...

Tunne repii sydämen,
mä vaikka tahdoinkin luulla,
että aika korjaa sen...
ja tutut sanat voin kuulla,
jotka minua janoaa,
eivät tarpeeksi vielä saa,
totta kaikki on taas pienen hetken...

Jos mikään ei riitä,
millä saamme tämän jatkumaan?
Jos mikään ei riitä,
sanat tyhjää jäävät kaikumaan...
Tiedämme mikä merkitsee,
kokonaiseksi minut tee.
Helposti kaikki häviää,
jos mikään ei riitä.

Rikkoa tahdon tän sileän pinnan,
ja maksan siitä vaaditun hinnan.
Ole rehellinen tämä yö,
ettei epävarmuus meitä syö..."

-Suvi Teräsniska - Jos mikään ei riitä