Itse joskus mietin, että olenko patologinen valehtelija, sillä uskoin itsekin omiin valheisiini. Tosin patologinen valehtelija on diagnosoitu persoonallisuushäiriö, joka kattaa suomalaisistakin vain ehkä muutaman prosentin. Mutta poikaystäväni...

Tänään tivasin häneltä oikeaa laitaa pettämisasiaan. Kerroin, että olin tälle tytölle laittanut viestiä tapahtuneesta ja kysellyt tietoja. Olinkin laittanut viestiä, muttei hän ollut vastannut, eikä ole vieläkään. Tällä sain hänet kuitenkin kakistamaan ulos totuuden.

Hän oli jutellut tytön kanssa aluksi facebookissa, ja tyttö oli kertonut lähtevänsä Tampereelle pääsykokeisiin kahdeksi päiväksi ja menevänsä yöksi hotelliin. Facebookissa ei lukenut vielä seurustelutietoja kesällä, joten tyttö ei tiennyt seurustelusta. Kuinka vitun sinisilmäinen olinkaan! Tivasin häneltä tuolloin, mikset voi ilmoittaa siitä facebookissa? No,  varmaankin hänen ihanat tyttösensä olisivat nähneet ja hylänneet hänet... Tämä tyttö oli heittänyt poikaystävälleni, että tule kanssani seuraksi Tampereelle, johon tämä idiootti meni suostumaan. Niinpä hän pakkasi kamppeensa ja lähti Tampereelle.

Ensimmäisenä päivänä siellä he olivat käyneet shoppailemassa ja syömässä yhdessä. Ensimmäinen yö kuulemma nukuttiin erillään, hmm...

Toisena päivänä illalla he olivat lähteneet baarikierrokselle ja poikaystäväni oli kuulemma ollut todella tuitereissa. Hotellille päästyään hän kuulemma oksensi muistaakseni pariinkin otteeseen, ja sen jälkeen kömpi sänkyyn tytön viereen. Muistikuvat ovat kuulemma hatarat, mutta vaatteet vähenivät ja kappas, kortsukin unohtui. Promillien vaikutuksesta hommista ei kuulemma parin minuutin jälkeen tullut oikein mitään. Eihän minun tarvitsisi näin tarkasti kaikkea tietää.. mutta totuus oli parempi kuulla mielestäni, kuin kuunnella jatkuvaa paskaa.

Seuraavana aamuna oli kuulemma ollut hiljaista ja tyttö oli saattanut poikaystäväni asemalle. Väkinäisen halauksen jälkeen hän oli lähtenyt tulemaan kotiin, minun luokseni. En todellakaan tiedä, paljonko tästä pitää paikkaansa, mutta uskon sen olevan jo niin lähellä totuutta, ettei minun tarvitse tietää enempää. Tosin poikaystäväni kertoi minulle, että myöhemmin tyttö oli kertonut tälle ettei poikaystäväni ole hänen tyyppiään ja että hän oli hiljainen ja ehkä aavistuksen ujokin. Ja selitys ujouteen oli ollut se, että oli miettinyt muka minua. Juu varmasti... ei hän kertoisi kuinka hauskaa heillä oli ollut tai mitä olisivat tehneet. Ei varmasti. Idiootti mikä idiootti. Pokkana kuuntelin tätä tarinaa, hänen äänensä ei enää värissyt tai hän ei itkenyt. Hän kai pääsee tällaisista tilanteista helpommin yli kuin minä, tai naiset yleensä. Toinen muistaa asiat 5 vuotta, toinen 50 vuotta. Minä varmaankin hautaan asti.

Se, että pystyy kännissäkin NUSSIMAAN tai edes yrittämään sellaista toisen selän takana on mielestäni niin helvetin väärin. Se on PAHINTA mitä tässä elämässä voi PARISUHTEESSA tehdä! Puhuimme aina siitä, että ollaan toisillemme rehellisiä ja kerrotaan kaikki. Mietin, miten ihanan poikaystävän olenkaan saanut ja ihanaa, että hän on kanssani. Kerroin hänelle myös, että ainoa asia, joka johtaisi eroomme, olisi se, että HÄN pettäisi MINUA. Ja hän oli tehnyt sen jo.

Puhuimme usein pettämisestä ja kerroin hänelle kuinka väärin se on ja miten ihmiset pystyvät siihen. En tiedä, oliko näiden asioiden pimittäminen osasyy hänen poissaolevuuteen. Hän on usein hajamielinen ja poissaoleva, ei kuuntele tai ei halua kuunnella. Myöskin välillä keskustelu tuntuu todella vaikealta hänen kanssaan, hän ei saa sanaa suustaan. Olenkin viimeaikoina hiukan lykännyt keskustelua, välillä avaudun hänelle ja tuntuu, että hän tulkitsee sen angstaamiseksi. Yritin muutama päivä ennen jäynää selittää hänelle pahaa oloani, mutta hän on tainnut unohtaa ne viestit ajat sitten...

Tyhjäpää. Siinä oikea sana kuvastamaan häntä. Hyvin usein tuntuu, ettei aivoissa tapahdu juurikaan mitään. Paitsi sitten kun kyse on seksistä. Onko nuorilla miespuolisilla henkilöillä oikeasti vain hormonit niin päin helvettiä kehossa, että ajatukset ja kaikki pyörivät oikeasti vain naisten ympärillä ja jännityksen hakemisessa? Olen aina sanonut häntä viisaaksi, ajattelevaisemmaksi kuin moni muu, silti turhan usein tuntuu että ajatukset taas katoavat ja tyhjyys ottaa vallan... huoh.

Itkeminen ja pahanolon tunne ei lopu millään. Eikä varmasti hetkeen, sillä tästä tiedosta on aikaa vasta kaksi päivää. Hän kertoi olleensa suhteen alkumetreillä epävarma ja vihainen minulle, sillä olin itse maannut kahden vanhan tutun kanssa noin kuukausi ennen (huom. ENNEN) seurustelua. Hän ei pystynyt käsittelemään asiaa ja päätti ratkaista sen itse. Saaden kuulemma itselleen vain huonon olon. En tosin muista minkäänlaisia katumuksen merkkejä hänessä missään vaiheessa tapauksen jälkeen...

Viime kesänä meillä oli toisenkinlainen kriisi, josta olin häntä jättämässä. Hän oli lähetellyt seksiviestejä nettitutulleen ja sopinut taas tapaamisia ja flirttaillut olan takaa. Olin niistäkin aivan paniikissa, sillä olimme juuri matkustaneet pohjoiseen mummilaani, jonne en ollut vienyt aikaisemmin ketään, saati esitellyt suvulleni. Isäni asuu myös pohjoisessa, ja sain tietää näistä viesteistä (kiitos uteliaan siskoni, joka tutki hänen kännykkänsä) vasta muutamaa tuntia ennen, kuin minun piti esitellä hänet isälleni. En tiennytkään silloin, että esittelin pettäjää. En varmasti olisi esitellyt jos olisin tiennyt hänen pitäneen hauskaa vain muutamia viikkoja aiemmin jonkun toisen kanssa. En ikimaailmassa olisi vienyt häntä elämäni pyhimpään paikkaan, isäni kotiin, joka on myös hänen lapsuudenkotinsa, ja jossa olen viettänyt elämäni jokaikisen kesän. Paikka on PYHÄ. Ja vein sinne itse saatanan.

Tällä hetkellä tunteet ja ajatukset ovat ristiriitaisia. Aion selvittää ajatuksiani ja toivon tulevan olevan parempaa meidän osalta. Tänään mietin, että kaikki mitä olemme yhdessä tehneet, on jollain tavalla epäonnistunut. Tarkoitan jotain uutta ja erikoista. Esimerkiksi hänelle yo-lahjaksi ostamani hotelliyö meni tavallaan pieleen sen takia, että hän sai ruokamyrkytyksen kylpylän ravintolasta ja oksensi koko yön. Ensimmäinen lomamatkamme pohjoiseen koki kriisin jota itkettiin monta päivää. Ensimmäisenä laivamatkanamme törmäsimme hänen ensirakkauteensa, onneksi päässen luikahtamaan karkuun.. ovatko nämä ennusmerkkejä tulevasta vai vaan puhdasta sattumaa? Tiedän kaiken olevan sattumaa, mutta silti pieni ajatus päässä sanoo, että näistä merkeistä tulisi jo tajuta jotain...

Hän lupasi käsi sydämellä kertoa minulle jatkossa vain totuuden. Vielä eilen hän vannoi itkien kertovansa totuuden minulle ja omalle äidilleen, joka tänään osoittautui valheeksi. Ei hän ollut ollut kaverin mökillä ja kutsunut sinne tyttöä. Tarina oli tavallaan hyvin uskottava ja hyvin kerrottu, kuka vaan olisi voinut sen oikeastaan uskoa. Kuitenkin aavistus jäi päähän, että hän ei kertonut kaikkea ja jokin mättää. Sen vuoksi en voinut antaa asian olla, ja oli pakko saada totuus julki. Ja oliko se totuus, tietää vain hän itse.

Kaikki se hyvyys ja lempeys hänessä tuntuu väistyvän ajatuksistani, ja tänäänkin hänen kosketuksena tuntui pahalta. En halunnut katsoa häntä päin ja jokin hänessä kuvottaa. Näen mielessäni pettäjän silmät, jotka loistaen ovat lähteneet kostoretkelle. Minun selkäni takana. Kaiken näkemäni vaivan jälkeen. Elämäni ensimmäisen rakkaudentunnustuksen jälkeen. Yhteisten hetkiemme jälkeen. Kaiken hassuttelumme jälkeen. Kaiken vitun turhan vaivannäköni jälkeen.

Valehtelu pelottaa minua ja mietin, miten taitava hän siinä onkaan. Kuulemma valehdellut pikku asioista jo pienenä, päässen näin pälkähästä. Hänen on pakko uskoa omiin valheisiinsa, niin taitavasti hän niitä puhuu. Pienenä pikkuasiat, isompana suuret asiat. "En koskaan pettäisi sinua, sillä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta." "Rakastan sinua niin paljon, ettei mikään tule väliimme." "En ole koskaan tuntenut kenenkään kanssa näin kuin sinun." "Eihän me koskaan erota." Sanoja ihmiseltä, joka on tehnyt näihin päiviin asti selkäni takana niin paljon väärää, tekoihin saakka. "Olen niin onnellinen kanssasi, meillä on kaikki niin hyvin." Ja iltaisin lähettelee viestejä tytöille, kuinka häntä panettaa ja tekee mieli ja kehuu kaikkia hyvännäköisiksi.

Mielialani vaihtelee: kun näen hänet ja pystyn vihdoin katsomaan häntä silmiin ja siedän kosketusta, en haluaisi vaihtaa häntä pois. Kun taas palaan yksin kotiin, minuun iskee epätoivo ja typeryyden tunne, miksi annan kaiken periksi. Uskon, että hän pelästyi toden teolla ja ottaa opikseen. Minun on pakko uskoa, sillä toinen vaihtoehto on ikuinen ero. Mielestäni on-off suhteet ovat idioottimaisia. Jos erotaan, niin erotaan.

"Tä iski muhun niin kovin. Tajusin et mä ite aiheutan sen et on siinä ja siinä etten menetä rakkainta ihmistä mitä mul on. Haluun muuttuu haluun tehä kaiken mahollisen et tä toimii. Haluun alottaa alusta haluun alottaa puhtaalta pöydältä. Sä ja mä. Se et sä kehut mua riittää uskon sua koska se tulee sen ihmisen suusta joka mua päivittäin kattoo ja uskoo siihe. Haluun puhuu asioist en aijo valehdella. Koska jos mä oon jotain muuta ni menetän sut ja siihe en suostu."

Hän kertoi pitävänsä kynsin ja hampain kiinni. Silti hän pisti kaiken yhteisen joka meillä on likoon jokainen päivä. Tajuamatta lainkaan riskejä, jota paskanjauhaminen ja valehtelu tuovat tullessaan. Oikeasti tajuamatta, tai haluamatta tajuta. Hän eli jossain valhemaailmassa sivuuttaen ongelmat. Häntä ei tuntunut kiinnostavan seuraukset, sillä samaa paskaa on jatkunut koko seurustelun ajan. Onneksi sitä on takana vasta vuosi, ettei tämä tullut tietoon sitten, kun mietitään elämässä suurempia asioita. Seurusteluaikanahan kuuluukin ottaa selvää toisesta, kenen kanssa olen tekemisissä ja kuuluu tutustua toiseen. Jos seurusteluaika menee hyvin, on aika miettiä suurempia asioita elämässä. Onneksi meillä kummallakaan ei ole eikä tule olemaan mihinkään kiire. Vasta vuosi takana todella hyvien ja todella pahojen hetkien kanssa. En olisi koskaan uskonut, että ihastuin valehtelevaan pettäjään, joka käsi sydämellä vannoo itkien puhuvansa totta ja jokainen sana on pelkkää valhetta.

Jatkossa aion olla varovainen, ja toivon tavallaan, etteivät tunteeni laantuisi liikaa. Nyt ajatukset heittävät kärrynpyörää ja tuntuu, että mikä vaan voi olla mahdollista. Ehkä. Toisaalta meillä on niin paljon kokematta, että haluaisin uskoa kaikkeen, yhteiseen tulevaisuuteen ja rakentaa siitä yhdessä hänen kanssaan hyvän. Mutta sanat ovat vain sanoja, hän voi kertoa minulle mitä vain liirum laarumia, mutta teot puhuvat puolestaan. Odotankin tekoja, näiden pahojen sijaan. Pelkillä sanoilla hän ei tule korjaamaan vielä mitään. Sanat ovat vain lupauksia, teot todisteita.