Hän oli kuin olikin pettänyt minua. Viime kesänä. Tunnusti sen kun käskin kertomaan, miksi mesekeskustelu pysähtyi näin. Hän alkoi kuulemma kuuntelemaan musiikkia.. eikä olisi kuulemma koskaan tuota kuvitteellista tyttöä tavannut. Minun on mahdoton uskoa sitä, vaikka hän sanoi tietävänsä rajat. Viime kesänä ei ainakaan tiennyt... kertoi ajatelleensa 2 min liian myöhään, ja sen kauempaa mitään ei kuulemma ehtinytkään tapahtua, kun puhkesi kyyneliin eikä pystynyt jatkamaan. Sitten kertoi tälle tytölle että seurustelee ja tyttö oli lähtenyt vihaisena pois. (Tämä kaikki oli valhetta.)

Tuolloin hän oli siis lähteny kaverin mökille Tampereelle muutamaksi päiväksi. (Tämäkin pelkkää valhetta.) Muistan kun olin hieman alakuloinen, että hän ilmoitti minulle vain muutama päivä ennen, että lähtee hetkeksi aikaa pois.  Jos olisin tiennyt hänen suunnitelmansa, tai mitä tulee tapahtumaan, en olisi ikinä päästänyt häntä lähtemään. Silloin oltiin seurusteltu vasta noin 2kk. Sitä oli edeltänyt ylioppilasjuhlat, joissa olin ollut mukana auttamassa siivoamaan heidän kotiaan. Olin ostanut hänelle lahjaksi hotelliyön Naantalin kylpylään, meille yhteisen hotelliyön... käytin siihen silloin kaikki viimeiset rahani ja sain vielä ostettua hieronnan päälle, minulle taisi jäädä 10 euroa tilille, halusin ostaa hänelle jotain ikimuistoista... + vielä kuohuviinipullo, jossa kultahippuja ja kortti. Olikohan viel soittorasia osa ylioppilaslahjaa... kiitokseksi hän raahaa toisen naisen sänkyyn. (Tai siis hotelliin, joka selviää tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa.)

Siis eihän raha minulle merkitse mitään. En laita ylös mihinkään vihkoon paljonko olen häneen "tuhlannut". Jos saan ostettua toiselle viimeisillä hiluillani jotain kivaa, niin sitten ostan. En yleensä mieti jälkikäteen vaikka olisin tuhlannut toiseen satoja euroja... mutta tuntui tuolloin pahalta, että kun hänen takiaan en ollut tuolloin pystynyt töihin sydänsuruissani kun hän ei halunnut seurustella ja oli kylmä, niin rahat olivat loppuneet aikoja sitten, ja viimeiset hilut menivät hänen lahjaansa..

Olo on hyvin turhauttava ja nöyryytetty. Olenko liian kiltti, sillä päätin antaa hänelle vielä mahdollisuuden? Hän kertoi, että elää kuin kahdessa eri maailmassa, on maailma minun kanssani, jossa kaikki on hyvin, ja maailma, jossa saa flirttailla vapaasti vieraille, saaden siitä hyvää oloa. Ovatko kaikki teinipojat tällaisia? Minulle varoitettiin, että älä ihastu nuorempaan, ne haluavat olla vielä villejä ja vapaita ja tulee vain ongelmia. Ihan kuin ihminen rakastuneena kuuntelisi koskaan yhtään ketään, se on harmillista...

Mesekeskustelua ei jatkettu enää. Odottelin häntä takaisin noin puoli tuntia, mutta mitään ei kuulunut... Laitoin sen päätteeksi hänelle tekstiviestin, että kaikki on ohi ja saa luvan painua vittuun elämästäni. Hän heräsi hieman myöhemmin ja luki viestit. Hän oli aivan paniikissa, miksi olen jättämässä häntä, eikä heti tajunnut, että olin itse koko mesekeskustelun takana. Hän meni armeijan vessaan ja soitti minulle 2n jälkeen yöllä. Keskustelimme tunteja hänen itkiessä, olin siihen mennessä jo niin turtunut kaikkeen, että lähinnä kuuntelin vain hänen itkuaan ja tivasin selityksiä. En jaksanut enää itkeä. Olin koko illan jo miettinyt, että seuraavana aamuna herään sinkkuna ja elämä hymyilee sitten myöhemmin.

Keskustelimme varmaan kolme tuntia, hän kertoi pettämisestä ja itki... usein en saanut selvää, ja osa puhelusta on pyyhkiytynyt mielestä pois. Olin todella väsynyt ja turhautunut kaikkeen. Aamulla puoli kuuden aikaan hän soitti äidilleen ja kertoi kaiken. Soitti minulle vielä uudelleen ja tekstailu jatkui vielä aamu kymmeneen. Sovimme, että menen keskustelemaan hänen kanssaan päivällä asioista. Olin aivan valmis jättämään hänet, mietin jo mistä haen uutta asuntoa ja miten elämä tästä eteenpäin...

Hänen äitinsä kävi ensin juttelemassa hänen kanssaan, sen jälkeen hän istui autooni. En pystynyt katsomaan häntä päinkään, en pystynyt katsomaan pettäjää silmiin. Hän anoi minua katsomaan häntä päin kun puhuu minulle ja yritti koskea, kosketus tuntui niin pahalta ja minua ällötti... istuimme autossa yhteensä 3 tuntia ja hän vannoi muuttavansa tapansa. Kyselin miksi hän kaipaa niin paljon huomiota ulkopuolelta ja miksi kaikille pitää flirttailla; ellei ole valmis seurustelemaan, sitten pitää erota. Missään nimessä hän ei ottanut eroa kuuleviin korviinsa, hän kertoi, että ilman minua hänellä ei ole mitään. Tuntuu olevan ainaki sata lutkaa jonossa!

Hän yritti kääntää kasvojani häntä kohti, ottaen minusta kiinni. Yritin työntää häntä kauemmas, en halunnut kosketusta häneltä. Otin hänen kädestään kiinni ja valtava hyvänolontunne valtasi koko vartaloni... lämmin aalto meni päästä varpaisiin. Tunteet alkoivat herätä kylmyyden jälkeen eloon, ja mietin, että olen hiton typerä, että minulla on häntä kohtaan vielä oikeasti tunteita. Ihan kuin ne nyt olisivatkaan hetkessä kuolleet... vaikka niin yritin hukuttaa niitä hänen itkiessä vieressä.

Jossain kohtaa pystyin katsomaan häntä silmiin. Ne samat silmät, jotka olivat kertoneet rakastavansa minua ja olivat olleet niin lempeät aina... ne samat kauniit silmät olivat tehneet jotain niin anteeksiantamatonta... samat silmät olivat katsoneet päivittäin, kuinka hän tekee selkäni takana hirveitä asioita. Samat silmät olivat iloinneet huomiosta, jota hän oli tähän päivään asti hakenut muualta. Minä en enää riittänyt...

Ne silmät ovat maailman kauneimmat. Niissä on sellaista lempeyttä, jonka en toivoisi koskaan sammuvan. Hänen kasvonsa olivat yhtä kauniit kuin aina. Rakastin hänessä jokaista kohtaa. Mutta hän oli paha, valinnut tiensä, täysin väärän. Eksynyt polulta, pahasti. Silmät olivat kostuneet ja hän ei saanut itkulta loppua...

En edes tiedä miksi menin sinne, olisin halunnut pistää viestiä etten halua koskaan nähdä enää. Olisi ollut helpompaa haudata kaikki tunteet ja jatkaa elämää yksin. Kuitenkin hänen lupauksensa sai sydämeni sulamaan ja kun katsoin häntä silmiin, aloin itkeä. Näin samalla hyvyyttä ja niin paljon pahaa. Ajatukset olivat ristiriitaisia, enkä tiennyt mitä ajatella. Voisiko tästä tulla vielä jotain?

Yhdessä mietimme, miksi hän hakee huomiota ulkopuolelta jos kerran haluaa seurustella. Hän ei tiedä. Ehkä tuossa iässä vain etsitään niin paljon vielä itseään ja kaikki salattu ja kielletty tuntuu niin uskomattoman jännittävältä. Mutta minä en niele sellaista, minun ei tarvitse.

Hän lupasi tekevänsä elämässään täyskäännöksen. Hän lupasi, ettei eksy enää polulta ja on tästä lähtien rehellinen. Valehtelu hänen suurin ongelmansa onkin. Hän on kuulemma pienestä pitäen tottunut pääsemään kuin koira veräjästä valehtelun avulla, tietenkin valehtelu jatkuu kanssani. Hän kertoi yrittävänsä muuttua.

Muistan, kun siskoni sanoivat minulle kun muutimme yhteen, että opeta hänet heti pistämään itse astiat koneeseen ja hoitamaan omat pyykit, sekä siivoamaan jälkensä. Sillä tuossa iässä ne vielä voivat oppia jotain. Vanhempana muutos on hyvin epätodennäköistä, sillä nuorena pystyy vielä muokkaamaan tulevaa minää. Jos hän nyt alkaa muuttamaan itseään, löytää ja näkee omat virheensä, ehkä muutos on mahdollinen..? En usko että hän täysin muuttuu, mutta toivon, että näkee kuinka kusipää on ollut ja yrittää tosissaan tehdä asioille jotain.

Hän kysyi, että pystynkö oikeasti luottamaan häneen. Vastaus on, etten todellakaan. En hetkeen. Kerroin toivovani ja yrittäväni uskoa hänen muutokseensa, enhän muuten olisi tässä, yrittämässä viimeistä kertaa hänen kanssaan. Rakkaus on niin ihmeellinen asia, järki väistyy tieltä melkein valon nopeudella, kun tunteet ottavat vallan.

Kun autossa suutelimme, hän itki. Hän oli yrittänyt jo aiemmin tehdä samaa ja olin työntänyt hänet pois. Mielestäni hän ei ansainnut minulta enää mitään, koskaan... kuitenkin muistin, kuinka hyvältä hänen suudelmansa tuntuvat, etten voinut vastustaa. Olenko liian heikko, tai vain rakkauden sokaisema... en tiedä. En halua opettaa hänelle, että hän saa itkemällä kaiken periksi ja annan aina anteeksi. Olen päättänyt, että minua ei loukata enää. Elämäni on ollut aivan liian vaikeaa tähänkin asti ja olen saanut miettiä asioita kaiken eteen ja olen joutunut kaiken tekemään itse. Hän ei todellakaan. Ruokakin tuodaan vielä lautasella lämmitettynä nokan eteen kun hän menee kotiinsa.

Ehkä kun ihminen saa riittävästi kaikkea tekemättä mitään, hän ei opi enää arvostamaan elämän perusasioita. Ei ihminen tietenkään itse sitä ajattele, että on saanut kaiken aivan liian helposti, tai kuinka laiska ja saamaton on. Kaikella on jäljet elämässä. Ihmiset ovat erilaisia.

Haluan uskoa, rukoilen, toivon... että meistä tulisi vielä jotain. Oikeasti jotain. Niin kuin salaisimmissa haaveissani olen aina ajatellut ja unelmoinut, että minusta tulee vielä perheellinen ja elän normaalia tasapainoista elämää yhdessä tulevan mieheni kanssa. Kaikki on vielä mahdollista, tässä hetkessä. On vain yksi, joka pystyy pilaamaan kaiken, ainakin meidän kahden osalta, ja se en ole minä.