Suomalaisista suurin osa on pettänyt. Olen aina miettinyt, miten sellaisesta voi päästä yli ja miksi sellaista edes tehdään. Olin niin onnellinen, ettei minun poikaystäväni tekisi sellaista, niin varmasti ajattelee aivan jokainen. Totta puhuen takaraivossani oli pelko siitä koko ajan, ja ajatukset tulivat painajaisiinikin. Olen usein nähnyt unissani hänen pettävän minua.

Tänään ajattelin aamuisen lääkärikäynnin jälkeen rauhoittua ja olla hetken aikaa rauhassa. Ajattelin pistää puhelimen kiinni, poistin facebook-tilini toistaiseksi ja ajattelin olevani hetken ihan yksin. Tosin silti iltalukioon minun oli pakko ottaa puhelin mukaan...jätin sen kuitenkin autoon. Tunnit menivät aivan sumussa, vaikka yritin keskittyä asiaan. Kirjaa lukiessa sain päähäni vain vastenmielisiä mielikuvia ja rivit hyppivät silmissäni ohi. Luin kolme sivua kirjaa tajuamatta mitään, ja lukiessani ajatukseni pyörivät aivan muualla...

Olin ajatellut suoraan koulun jälkeen lähteväni kuntosalille, tai jumppaan, mihin vaan, että saisin ajatukset pois kaikesta. Kuitenkin melkein juoksin autolle viimeisen tunnin jälkeen tarkistamaan puhelimeni, ja minua odotti kuin odottikin muutama viesti. "Missä olet?" "Kulta mene kotiin." "Olisi todella tärkeää jos vastaisit." Mietin, mistä mahtaa olla kyse. Olisiko toiselta taholta tullut jokin uusi päätös? Sydän hakkasi enkä tiennyt mitä ajatella. Ajoin kuitenkin suoraan kotiin, matkalla sain viestin, jossa kehotettiin kertomaan kun saan auton parkkiin.

Astuessani sisään asunnossa paloi jokaikinen kynttilä, jonka hän oli löytänyt. Soittimesta soi Celine Dionin My heart will go on ja hän istui sohvalla odottamassa minua. Ajatukseni olivat sekavat. Istuin hänen viereensä ja hän puhkesi kyyneliin. Hetken aikaa vain ihmettelin ja katselin kynttilöitä. Painoin pääni syliini hieroin ohimoitani... mitä minä nyt teen... hetken päästä katsoin häntä silmiin ja halasin häntä.

Minulla ei ollut hänelle mitään asiaa, olin ollut koko päivän niin vihainen ja tuskastunut, että kaikki tämä hänen vaivannäkönsä ei aluksi tuntunut miltään... olin päättänyt hetkeksi eristäytyä ulkomaailmasta, vaikka jo muutaman tunnin ero puhelimesta tuntui ahdistavalta... vaikka käskisin häntä olla ottamatta yhteyttä, salaa silti aina odotan viestiä...

Pöydällä oli maljakossa 21 ruusua. Hänen toinen ruusukimppunsa minulle. Ensimmäinen kimppu on kuivattuna kirjahyllyn päällä edelleen, sillä onnistuin tappamaan ne, ennen kuin ehtivät edes aueta kunnolla... Harmi, että toinen kimppu tuli tällaisesta syystä. Kaunis se oli silti, ja niin kauniin punainen...

Keskustelumme on pyyhkiytynyt mielestä pois. Hän ehti olla kotona vain noin 1.5 tuntia, mutta kertoi vaivannäön olleen kaiken arvoista. Olihan se, tottakai olin otettu kaikesta, vaikka tiesin, ettei tämäkään pyyhi pois hänen tekojaan. Mutta jos laittaisin itseni hänen asemaan, en varmaan itsekään osaisi tehdä mitään muuta kuin anoa ja rukoilla, näyttää tunteeni yhä uudelleen ja uudelleen ja toivoa anteeksiantoa.

Soittimesta tuli kauniita kappaleita, vetäydyin hieman kauemmaksi nojaten tyynyyn. Hän käski minun pysyä lähellään, mutta olin hieman varautunut edelleen ja istuin sohvalla silmät kiinni kuunnellen musiikkia... saimme kuitenkin jotain juteltua ja mieleni oli selkeästi parempi. Sitten lähdin viemään häntä kiireellä pois, sillä aika oli mennyt kuin siivillä ja olimme jo myöhässä. Automatkalla hän otti kädestäni kiinni kun ajoin melkein 100km/h, jotta hän ehtisi takaisin iltalaskentaan...

Lähdettyäni takaisin palasin suoraan kotiin. Kotona tuoksui tuoksukynttilät. Ruusut olivat edelleen pöydällä. Hän oli siivoillut kotona ja pitkästä aikaa siellä näytti kauniilta, ei enää niin synkältä ja ahdistavalta. Tuoksu toi mieleeni hyviä ajatuksia, ja ajattelin, että ehkä tästä vielä selvitään.

Tällaista saa varmasti kokea moni muukin, ja pahemmillakin tavoilla kuin minä. Mietinkin sanontaa "Kerran pettäjä, aina pettäjä". Hänen kynnyksenä näihin tekoihin on varmasti matalampi, koska on tehnyt niitä jo ennenkin. Tavallaan pelkään tulevaisuutta, mutta yritän ajatella sinne enemmän kauniita asioita, kuin pahoja... hänen lupauksensa ottaa opikseen voi kestää ehkä kuukauden, ehkä vuoden, tai viisi. Kukaan ei tiedä sitä millaisia olemme vanhetessamme ja millaisia riitoja tulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti mukaan mahtuu myös niin paljon onnellisia hetkiä, että ne saisivat haudattua huonot alleen... ainakin osittain.

Kysymys "Voiko ihminen muuttua?" on vaikea. Jokainen muuttuu joskus, ja varsinkin näin nuorena uskon, että muutos ihmisessä on vielä mahdollinen. Omaa minää vielä haetaan ja aikuistumiseen on matkaa. Voi olla, että kaunistelen asioita turhaan, ja olen tässä samassa jamassa vuoden päästä. Ainakin silloin tiedämme molemmat, että yhteinen tiemme päättyy ja saamme hakea tahoillamme uuden tien, jossain erillään toisistamme. Tällä hetkellä jaksan uskoa ja toivoa, että kaikki kääntyisi hyväksi. Uskon myös kohtaloon ja siihen, että jokaiselle on täällä maan päällä se yksi ja ainoa oikea, hairahduksilta ei ole välttynyt moni muukaan...