Olin aamulla aivan likomärkä yöllisten painajaisten vuoksi. Unessani hän petti minua milloin kenenkin kanssa, enkä saanut häntä koskaan puhelimitse kiinni. Välillä uni vaihtui aivan erilaisiin tapahtumiin: hän oli esimerkiksi uppoavassa laivassa, johon tulvi vettä, enkä tiedä pääsikö hän loppujen lopuksi turvaan... Pahinta unessa oli se, että hän petti minua yhden vanhan ystäväni kanssa, tai itseasiassa ehkä kahdenkin... tivasin ystäviltä selityksiä, sillä hän ei minulle niitä antanut. Uni oli niin sekava, että ehkä hyvä vain, etten muista siitä paljoakaan...

Aamuinen ahdistus on seurannut minua jo keskipäivään saakka. Puoliunessa kuvittelin kaiken olevan totta ja olin aivan sekaisin...! Muistan, kun sain tietää noin kaksi viikkoa sitten hänen oikeasti pettäneen minua, millainen olotilani oli aamulla. Epätodellinen. En voinut uskoa sitä todeksi. Olisin niin halunnut nukahtaa uudelleen ja kun herään, se olisikin vain ollut unta... minun oli pakotettava itseni uskomaan, että se on totista totta, vaikka ajatus tuntuu vieläkin vieraalta.

Perjantai-illan jälkeen lauantaina vietimme iltaa hänen perheensä luona. Kävimme saunassa, katselimme leffoja ja söimme herkkuja. Olin ottanut drinkintekovälineet mukaan, ja teinkin illan aikana pari Mariannea ja Valkovenäläistä leffan lomassa. Normaalisti olen melko alkoholikielteinen, mutta sekin on astunut kuvioihin pikkuhiljaa enemmän kuin ennen...

Sunnuntaina menimme yhdessä tivoliin. Minulla ei tosin ollut yhtään rahaa työtilanteeni vuoksi, joten hän oli maksumiehenä. Inhoan sitä, että joku joutuu maksamaan minun puolestani jotain, vaikka aion kyllä maksaa hänelle kaiken takaisin. Olen tähänkin asti pärjännyt aina itse ja rahaa tulee aina jostain. Kuten aiemmassa tekstissä sanoin, raha ei ole minulle niin tärkeää. Olen oppinut, että sitä tulee ja menee.

Tivoli-ilta sujui mukavasti. Maailmanpyörässä ihmettelimme maisemia ja kävimme myös "kummitusjunassa". Muihin laitteisiin emme sitten eksyneetkään. Pelejä pelasimme kuitenkin jonkun verran, voittamatta mitään sen suurempaa. Muutama pehmolelu lähti kuitenkin muistoksi mukaan. Kun pääsimme alueen ulkopuolelle, istahdimme hetkeksi ja juttelimme. Jossain kohtaa jämähdin taas paikoilleni ja maailmani sumeni. Aloin itkemään. Mietin edelleen, miksi maailman pitää olla niin paha ja meidänkin puhdas onnemme piti pilata sellaisella tapahtumalla, jota ei koskaan voi antaa anteeksi saati unohtaa. En muista kauanko itkin hänen yrittäessä lohduttaa minua... Hiukan myöhemmin lähdimme yhdessä kebabille ja siitä eteenpäin en muistakaan illan tapahtumia. Oli kuitenkin ihanaa käydä tivolissa hänen kanssaan, vaikkei kyyneliltä vältytty silloinkaan...

Maanantai, vapun aatto. Tästäkin aiheesta saimme hieman riitaa, sillä minä halusin nähdä myös omaa perhettäni, jotka viettivät vappua 70km päässä meistä. Olimme sopineet siskoni kanssa, että menemme aattona käymään hänen luonaan ja menisimme tutustumaan läheiseen luomutilaan, jonka avajaiset olivat tuolloin. En ollut pitkään aikaan nähnyt maalaiselämää, ja siksi tapahtuma kiinnosti minua. Minähän olen maalta kotoisin!

Lähdimme puolenpäivän jälkeen ajamaan siskoni luokse, jossa oli tarkoitus paistaa munkkeja ja muuta vappuun kuuluvaa. Siskoni oli kuitenkin kipeänä, eikä jaksanut tehdä munkkeja itse. Olinkin jo aavistanut sen... valmismunkkien ja kaupan siman jälkeen lähdimme luomutilalle. Ohjelmaa oli luvattu ties minkälaista, mutta tila olikin kovin pieni ja siellä oli vain lehmiä ja muutama lammas. Ihmettelimme tilaa parisen tuntia ja lähdimme takaisin Turkuun.

Hän tuntui olevan kireänä reissun vuoksi. Hän olisi halunnut lähteä jo aiemmin, jotta olisimme ehtineet johonkin tiettyyn kellonaikaan takaisin. Jo menomatkalla siskoni luokse saimme aikaan riidan, ja olimme hetken aikaa matkasta aivan hiljaa. Silloin tuntui, että olisinpa jättänyt hänet kotiin ja lähtenyt yksin, kun minun perheeni ei tunnu kiinnostavan, tai on jotenkin vähäarvoisempi. Miksi ihmeessä heitäkin pitäisi nähdä kerran kuussa, kun hänen perhettään näemme viikottain...?! Niinpä. Halusin kuitenkin nähdä siskoni, siskonpoikani ja äitini. En tiennyt, ettei toinen siskoistani päässyt työvuorojen vuoksi tulemaan, ja ettei veljeni ollutkaan halunnut lähteä. Olisin halunnut nähdä heidätkin. Minullakin on perhe, vaikkei se ehkä olekaan maailman täsmällisin, rikkain tai muuten hienoin. Muuta perhettä minulla ei ole. Ja kaikilla ei edes ole sellaista olemassakaan.

Lähdimme ajamaan takaisin hyvissä ajoin. Meidän olisi pitänyt olla kotona viimeistään viiden jälkeen, jotta olisimme ehtineet kaupungille lakitustapahtumaan kello kuudeksi. Sitä ennen meidän piti käydä hänen mumminsa luona hakemassa hänelle puvuntakki, jonka hän aikoi laittaa päälle illaksi. Ymmärsin sen, että oli hänen ensimmäinen vappunsa, kun hän saa laittaa lakin päähänsä muiden ihmisten tavoin keskustassa. No, niinpä oli minunkin, sillä viime vappua en muistaakseni ollut juhlinut lakki päässä, saati edes tiennyt, että kaupunki järjestää tuollaisen tapahtuman.

Kävimme vielä kotona vaihtamassa vaatteet ja laittautumassa valmiiksi iltaa varten, hakemassa juomat ja niin edelleen. Lähdimme mielestäni melko hyvissä ajoin, mutta kuitenkin liian myöhään. Saimme auton parkkiin kun hänen äitinsä soitti (kello oli tuolloin 17.56) että lakitus on tapahtunut jo. Oliko se minun vikani? Hän otti lakkinsa käteensä, huokaisi ja sanoi "No, ehkä tämänkin voisi jo vetää päähän sitten," tyyliin kun kerran myöhästyttiin. Niin. Tuli niin epäonnistunut olo taas. Hänen täydellinen maailmansa meni sillä hetkellä pilallle. Kuinkahan monta kertaa minun maailmassani on tapahtunut samanlaista, eikä se ole koskaan ollut maailmanloppu? Vappuja tulee varmasti vielä kun hän ehtii vetää lakin päähänsä muutaman tuhannen muun tavoin ydinkeskustassa. Olimme sieltä noin puolen kilometrin päässä silloin vielä. No, kävelimme kuitenkin keskustaan muiden seuraan...

Löysimme pian hänen vanhempansa ja avasimme ensimmäisen kuohuviinipullon. Jutusteltuamme hetken aikaa lähdimme hakemaan hänen ystäviään, jotka myöhemmin löytyivätkin. Yritin soittaa parhaalle ystävälleni, joka olikin turhan kaukana sillä hetkellä. Sovimme, että näemme myöhemmin joenvarrella.

Kuohuviini teki tehtävänsä ja nousi päähän todella nopeasti. Samalla availin jo muita tölkkejä ja join melko nopeasti koko illan. Joen rannalta löysimme vihdoin omat ystäväni pienen hakemisen jälkeen ja sain omaa juttuseuraa. Hetken aikaa olimme paikoillamme, kunnes hän alkoi hermostua ja lähdimme etsimään hänen ystäviään. Päätimme koko sakki siirtyä viettämään iltaa toiselle puolelle jokea, missä hänen ystävänsäkin olivat.

Hänellä oli mukanaan musiikkisoitin, ja hän oli meidän porukkamme musiikkivastaava. Oli hauskaa, kun hän kulki soittimensa kanssa ja hyvä musiikki raikui, ohikulkevat ihmiset milloin näyttivät peukkua milloin irvistelivät.. pah! Vapputunnelma oli mielestäni korkealla ja oli mukavaa, että sain myös omia ystäviäni mukaan, joten en joutunut olemaan tuppisuuna tai vain hänen kanssaan. En tosin juovuksissa usko, että olisin ollut kovin hiljaa...

Jossain vaiheessa oli aika siirtyä joen varrelta eteenpäin. Omat ystäväni jäivät viettämään iltaa sinne, ja hänen porukkansa ja minä lähdimme ilmeisesti baariin. He menivät edeltä sisälle, sillä meidän piti viedä musiikkisoitin autolle. Päätimme tehdä samalla autolla muutamat drinkit ja.... kaikkea en millään muistakaan. Siinä vaiheessa aloimme olemaan molemmat jo sen verran tuitereissa, että muisti alkaa heiketä... mutta: lähdimme sen jälkeen takaisin baarille ja siellä huomasin, etteivät henkkarini ole mukana. Siispä takaisin autolle --->

Tässä vaiheessa taisimme tehdä vasta ne muutamat drinkit, tai sitten molemmilla kerroilla kun kävimme autolla. En muista. Mutta kuitenkin jossain kohtaa sain taas ajatukseni aivan väärille teille ja aloin puhumaan ystävistäni. Kuinka en koskaan halunnut tulla sellaisiksi kuin he, heitä on kaikkia petetty, kaikki ovat pettäneet... en tarkoita ihan kaikkia, mutta suurinta osaa. Itkin sitä, miksi minun pitää käydä se sama läpi kuin kaikkien muidenkin. Aina varoittelin ystäviäni huonoista poikaystävistä ja näin usein jo etukäteen, mitkä suhteet tulevat päättymään ja mitkä ehkä eivät.

Koko keskustelua en millään saa päähäni, molemmat kuitenkin itkimme parkkipaikalla ja pelästyin toden teolla hänen seotessaan... hän löi betoniseinään kädellään, käveli kauemmas reunalle (parkkipaikka oli muutaman metrin korkealla, en tosin muista olisiko siitä päässyt esim. hyppäämään alas...?) ja väänsi käsillään kaiteen rautaista reunaa. Käskin hänen irrottaa otteensa, ettei satuta itseään... hän istui itkien maahan, josta muistaakseni vedin hänet ylös... kävelimme autolle päin ja halasimme ja itkimme molemmat... en muista kaikkea mitä puhuimme, yritin rauhoittaa häntä ja sanoin että on vappu, meidän tulisi pitää hauskaa ja unohtaa tämä. Pyysin myös anteeksi, että olin ottanut aiheen esille... pyyhin hänen kyyneleitään ja myöhemmin lähdimme kävelemään jonnekin...

Baariin asti emme koskaan päässeet. Hänen vanha lapsuudenystävänsä soitti ja lähdimme etsimään häntä väentungoksesta. Jossain kohtaa löysimme hänet ja seuraavan kerran muistan taas jotain kun päätimme mennä syömään.... Syömisen jälkeen oli pikkuhiljaa aika lähteä kotiin ja ystävä tulikin meille yöksi.

Seuraavana aamuna, vapunpäivänä, menimme hakemaan automme keskustasta ja heitimme hänen ystävänsä kotiin. Menimme viettämään päivää poikaystäväni vanhempien luokse, jossa hänen äitinsä olikin tehnyt kaikenlaista naposteltavaa valmiiksi. Oli myös omatekoisia munkkeja ja simaa. Myöhemmin palattuamme kotiin, olikin aika heittää hänet takaisin armeijaan.

Hänen lähdettyään päivät ovat menneet aivan sumussa. Minulla ei ole juuri nyt töitä, joten päivät lipuvat vain ohi samana harmaana massana... koulussa en pystynyt keskittymään melkein ollenkaan, ja ensimmäinen tunti lipuikin ohi enkä tajunnut mistään mitään tai pystynyt kuuntelemaan opettajaa. Tuntuu, etten herää näihin päiviin ollenkaan. Saatan olla sängyssä puoleenpäivään saakka jaksamatta nousta ylös. Kun vihdoin pääsen sieltä ylös, paikat särkevät ja olo on hutera. Rahatilanne painaa meiltä, pankista yritettiin soittaa, mutten vastannut puhelimeen... ehkä he ovat huomanneet, että työpaikkani on vaihtunut. Minullahan olisi kuulunut olla vakipaikka, kun otin autolainan... onhan minulle tulossa töitä, mutta juuri nyt en jaksa selitellä heille tilannettani.

Kohta kaksi viikkoa siitä kun maailmani pyörähti ympäri. Oma pieni täydellinen maailmani täydellisine ihmisineen. Tieto siitä hirveästä tapahtumasta on ajatuksissani päivittäin ja saapuu jopa uniin. Tuntuu, etten pääse sitä karkuun. Usein harrastaessamme seksiäkin mietin kaikkea muuta kuin pitäisi... ehkä sen vuoksi en olekaan ollut hänen kimpussaan niin kuin yleensä. Saan väkisin mieleeni vastenmielisiä mielikuvia hänestä ja tuntuu, että kaikki vaikuttaa mielialaani. Silmissä tuntuu sumenevan enkä saa asioita aikaiseksi... juuri kun tuntui, että työasiat olivat järjestyneet ja elämä tuntui paremmalta. Mielessäni odotan häntä palaavan kotiin, ja ettei hänen tarvitse lähteä enää joka yö pois... toisaalta hänen läsnäolonsa tuntuu välillä pahalta... kuten kosketus. En voi sille mitään että mietin, miten hän on suudellut jotain muuta tai koskettanut toista. Olin mustasukkainen jopa niistä tapahtumista, jotka olivat tapahtuneet ennen meitä. Eihän niille mitään voi. Ei nykymaailmassa kukaan ole enää neitsyt ja menetä neitsyyttään mennessään naimisiin. Enhän minäkään tehnyt niin... mutta mielestäni parisuhteessa ollaan silloin, kun siihen ollaan valmiita ja halutaan olla VAIN sen toisen kanssa.

Painajaiseni viime yönä olivat hirveimmät mitä muistan. Muistan ahdistuksen herättyäni ja kaiken sen tuskan, jota olin unissani pyöritellyt... hirveitä tunnetiloja, joista toivon pääseväni eroon. Nyt aion lähteä ulos hetkeksi ja myöhemmin haen hänet kotiin illaksi. Sekin tuntuu niin turhalta nähdä häntä muutama tunti ja viedä hänet taas pois. Haluaisin pitää hänet täällä omanani, toisaalta minulle on aivan sama kaikki... ehkä ajatukseni tasaantuvat vielä, joskus.